MUISTISAIRAS, MUISTOT JA OPPIMINEN
Muistisairaan vanhuksen hoidossa on hyvä unohtaa perinteinen ajatus siitä, että menneisyyden tapahtumia voidaan, tai niitä pitäisi käsitellä vain sanallisesti ja oivallusta tavoitellen.
Muistaminen ei ole muistisairaalle vain menneiden tapahtumisen ajattelemista. Vanhus voi kokea muistamansa tapahtumat osana nykyhetkeä, hän elää niitä uudelleen, ja ne voivat vaikuttaa hyvin vahvasti hänen toimintaansa.
Muistot
Muistilla tarkoitetaan yleensä “varastoa”, johon sijoitetaan tietoa, ja johon menneisyyden tapahtumat jättävät muistikuvia.
Muisti tallentaa, säilyttää ja palauttaa käytettäväksi elämänkokemuksen myötä kertyneitä muistoja. Muistisairas vanhus voi kokea ne lohduttavina, viihdyttävinä ja turvallisuuden tunnetta lisäävinä. Ne voivat myös vaivata, tuottaa ahdistusta ja järkyttää.
Turvallisessa ilmapiirissä luotettavan ihmisen kanssa jaettuna ja läpielettyinä myös ikävistä muistoista voi syntyä uudenlainen korjaava kokemus.
Muistot eivät kuitenkaan ole koskaan täysi totuus menneisyyden tapahtumista. Ne ovat ihmisen henkilökohtainen näkemys, joka on suodattunut hänen persoonallisuutensa ja elämänkokemuksensa läpi.
Muistelijoiden mielikuvat voivat erota suuresti toisistaan, vaikka he olisivat kokeneet saman ja yhteisen tapahtuman. Myös mielikuviin liittyvä tunnelataus on useimmiten erilainen.
Mielikuvien käsittelemiseksi vanhuksella ei tarvitse olla käsitystä menneistä tapahtumista sellaisina kuin ne todella tapahtuivat. Hän käsittelee niitä joko sellaisina kuin ne aikoinaan taltioituvat tai millaisiksi ne ovat elämän aikana muovautuneet.
Muistisairaan osaava hoitaja ymmärtää vanhuksen muistikuvien ”suhteellisen todenperäisyyden”, mutta kunnioittaa niitä hänen totuutenaan.
Implisiittisen, eli ei-sanallisen muistin ja oppimisen käsitteet ovat avaimia muistisairaan vanhuksen maailmaan, läpielämisprosesseihin ja korjaavien kokemusten mekanismeihin.
Implisiittinen muisti
Muisti jaetaan pääsääntöisesti kahteen osaan: eksplisiittiseen eli sanalliseen ja implisiittiseen eli ei-sanalliseen.
Muistikuvat tallentuvat tietoisuuden eri tasoille. Sanallinen eli eksplisiittinen muisti sisältää tiedostetut asiat, jotka voidaan muistaa ja joista voidaan kertoa. Se sisältää myös ne torjuttuun tiedostamattomaan säilötyt muistot, joita ei haluta muistaa tai kertoa – vaikka voitaisiin.
Ei-sanalliset, eli implisiittiset muistot tallentuvat suoraan ei-torjuttuun tiedostamattomaan. Niitä ei ole ole koskaan sanallisessa muodossa tiedostettu, eikä siis myöskään tietoisuudesta torjuttu.
Ei-sanalliseen, implisiittiseen muistiin taltioidut muistot ovat syntyneet joko puhetta edeltäneenä ikäkautena tai esimerkiksi traumaattisen ja ”muistinmenetykseen” johtaneen tapahtuman seurauksena. Niitä ei voi palauttaa mieleen, eikä niistä voi kertoa.
Lehtovuoren (2010) mukaan implisiittisiä kokemuksia voidaan niiden sanattomuudesta huolimatta kutsua muistoiksi, mikäli muisto määritellään tavaksi, jolla aiemmat tapahtumat vaikuttavat ihmisen myöhempään toimintaan.
Ei-sanalliseen muistiin kertyy muistikuvia aivan elämän alusta alkaen. Lehtovuoren (2010) lainaaman Mancian (2007) mukaan todennäköisesti jo raskauden viimeisinä viikkoina. Ensimmäisen elinvuoden kokemukset läheisten ihmisten kanssa ovat emotionaalisesti hyvin voimakkaita ja myös ne tallentuvat implisiittiseen muistiin tuntemuksina, eivät sanallisessa muodossa.
Traumaattisen kokemuksen yhteydessä muistot taltioituvat pääosin aistien kautta, esimerkiksi makuina, hajuina tai kipuna. Ne saattavat palata kummittelemaan pelottavina ja selittämättöminä tuntemuksina ja tunteina.
Vaikka implisiittisistä ei-tahdonalaisista ja ei-sanallisista muistoista ei voida keskustella, ihmiset ilmaisevat niitä tietämättään. Shore (2008) lainaa Sapirin (1927) ja Mearesin (2005) tekstejä ja toteaa lisäksi, että kaikki sanaton ei-tietoinen viestintä on kaksisuuntaista yksilöiden välistä viestintää.
Ihmiset vastaavat toistensa eleisiin ”harkitun ja salaisen koodin mukaisesti, jota ei ole kirjoitettu minnekään, jota kukaan ei tunne ja jota kaikki ymmärtävät”.
Muistot muuttuvat
Lehtovuoren (2010) lainaaman Brobergin (2005) mukaan muistaminen on aktiivinen prosessi ja muisto luodaan aina uudelleen, kun se otetaan esiin. Mitä useammin muisto nostetaan esiin, sitä todennäköisemmin se menettää alkuperäistä luonnettaan.
Stern (2004) kuvaa tapahtumaa toteamalla, että jokainen muistamisen hetki ”kytkee uudelleen todellisen menneisyyden tapahtuman nauhoituksen” ja kirjoittaa menneisyyden muistot uudelleen. Originaalit muuttuvat, eivätkä enää esiinny siinä muodossa kuin ne alun perin olivat. (Sit. Rasinkangas 2007.)
Kaikkien ihmisten muistiin sisältyykin aina myös ns. vääriä muistoja, eli muistoja tapahtumista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Ne voivat olla pelon sanelemia tai muistikuvien kiillottamisen seurausta.
Implisiittinen oppiminen
Menneisyyden tapahtumien eläminen uudelleen muuttaa mielikuvia ja niihin sisältyvää tunnetta. Muutos, eli uuden oppiminen tapahtuu tiedostamatta implisiittisen, eli sanattoman tietämisen ja käyttäytymisen alueella.
Muistisairaan vanhuksen ”avoin reitti” implisiittiseen muistiin ja pidäkkeetön käytös mahdollistavat kokemusten käsittelyn ja uudet korjaavat kokemukset. Toistuvasti uudelleen eletty tarina kehittyy, ja lopputulos sisältää muuttuneiden muistikuvien lisäksi vanhukselle mahdollisesti syntyneitä uusia tulkintoja tapahtuneesta.
Muistisairaan mielikuva menneisyyden tapahtumasta muuttuu – ja sen vaikutus muuttuu.
Merkittävä osa muistisairaan vanhuksen oppimisesta ei ole tietoista ja samaistuminen toiseen ihmiseen on implisiittiselle oppimiselle olennaista. Tärkeitä ovat muun muassa luottamuksen rakentuminen sekä vuorovaikutussuhteessa toteutunut vanhuksen tunteiden vastaanottaminen ja kestäminen.
Muistisairaan itsekäsityksen muutos voidaan tulkita implisiittiseksi oppimiseksi ja se alkaa ilmetä melko pian muuttuneena ilmaisuna ja toimintana. (Juntumaa 2008.) Oppiminen tapahtuu aina merkityksellisessä vuorovaikutussuhteessa toiseen ihmiseen.
Erittäin aran neiti P:n omahoitaja oli onnistunut voittamaan hänen luottamuksensa jopa siinä määrin, että neiti P. oli katsonut hoitajaa silmiin ja hymyillyt.
Eräänä päivänä neiti P. kävi kampaajalla ja palatessaan omalle osastolleen hänen piti kulkea ruokasalin läpi. Ruokasalissa oli kuitenkin menossa hartaustilaisuus ja neiti P. vilkuili löytääkseen pakotien. Tavoittaessaan omahoitajan rohkaisevan katseen hän oikaisi ryhtinsä ja asteli arvokkaasti salin poikki.
Ymmärryksen ja eläytymisen avulla hoitava henkilö voi tarjota vanhukselle tuen, jonka varassa tämä rohkenee kohdata haasteensa tai traumansa ja antaa muutokselle mahdollisuuden. (Juntumaa 2008.)
Karlsson (2008) toteaa, että ihmiseen vaikuttavat esimerkiksi ilmapiiri, ihmissuhteiden laatu, oikeudenmukainen ja erityisesti epäoikeudenmukainen kohtelu sekä rakkaus. Muistisairasta hoitavien henkilöiden on pidettävä tämä koko ajan mielessä.
Muistisairas vaistoaa ilmapiirin ja muistaa saamansa kohtelun.
Muistisairaan osaavan kohtaamisen pääasia on empatia ja hoitavassa henkilössä itsessä heräävät tunteet voivat antaa vihjeitä siitä, mitä vanhus saattaa tuntea. Vanhusta hoitavan henkilön on kuitenkin pidettävä visusti mielessä, että vanhus ei luultavasti koe asioita samoin ja koetun merkitys on toinen. Hän ei myöskään näe hoitajaansa samoin kuin hoitava henkilö näkee itsensä. (Taipale, 2018.)
Ihminen muistaa koko kehollaan, ja Taipale (2016) toteaakin, että keho kertoo aina enemmän, kuin ihminen haluaisi. Toisesta ihmisestä voikin lukea asioita, joita hän ei välttämättä haluaisi muiden tietoon. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että muistisairaan tahdonalaiset ilmaisukeinot ovat rajoittuneet ja jotain jää aina tavoittamattomiin.
Liian hyvin opittu?
Tärkeä ja elämän varrella perusteellisesti opittu asia saattaa tulla muistisairaan mieleen kymmeniä eri kertoja päivässä. Tätä ilmiötä ei kuitenkaan pidä sekoittaa siihen, että vanhus jaksaisi ”tuntikausia puhua samasta asiasta”. Siihen ei muistisairaan pitkäjänteisyys riitä.
Vanhus on saattanut oppia jonkin itselleen tärkeän asian niin hyvin, että se muodostuu lähes koko elämää määrittäväksi seikaksi. Sellainen voi olla esimerkiksi insuliinipistos.
Hoitavilla henkilöillä olisi riitettävä ymmärrystä ja kärsivällisyyttä, mutta niin ei valitettavasti kiireen keskellä aina ole.
Vanhus: Onko piikki kahdeksalta?
Hoitaja: On.
Vanhus: Onko piikki kahdeksalta?
Hoitaja: On, juurihan mä sen sanoin.
Vanhus: Onko piikki kahdeksalta?
Hoitaja: On, juurihan mä sen sanoin. Se on joka ilta samaan aikaan.
Vanhus: Onko piikki kahdeksalta?
Hoitaja: On, juurihan mä sen sanoin. Se on joka ilta samaan aikaan. Kyllä sun se jo pitäis tietää.
Vanhus: Onko piikki kahdeksalta?...
Hoitajan mielestä vanhus oli erittäin väsyttävä. Hän olisi kuitenkin päässyt paljon vähemmällä, jos olisi ymmärtänyt, että vanhus ei kysynyt: ”Joko sinä sen sanoit, onko piikki joka ilta samaan aikaan ja pitäisikö minun se jo tietää?”
Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä
Lisätietoa mm:
Juntumaa, R. (2008). Psykoanalyysi oppimisprosessina. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 217, väitöskirja.
Karlsson, H. (2008). Voiko psykoterapian vaikutusta mitata aivoista? Teoksessa M. Lindeman, L. Hokkanen & R-L. Punamäki, Hermoverkot, mielenterveys ja psykoterapia (s. 143–148). Helsinki: Psykologien Kustannus.
Lehtovuori, P. (2010). Muistin synty. Psykoterapia, (2010), 29(1), 20–37.
Rasinkangas, A. (2007). Tämänhetkisyydet (present moments) Daniel Sternin näkökulmana psykoterapiaprosessissa. Psykoterapia, (2007), 26(3), 159–175.
Shore, A. N. (2008). Neuropsykoanalyyttinen näkökulma. Psykoterapia, (2008), 27(1), 2–8.
Taipale, J. (2016). Empatia ja samaistuminen yhteisöjen perustana. Osviitta, 3/2016, 11–16.
Taipale, J. (2018). Sosiaalinen havainto: affektiivisuus, empatia ja tunnustaminen Teoksessa H. Laiho & M. Tuominen (toim.), Havainto (s. 256–262). Turun yliopisto. Filosofian laitoksen raportteja 40. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7136-7
