MUISTISAIRAS VANHUS JA TRAUMAT

Traumakokemus tarkoittaa psyykkistä stressiä, jolta ihminen pyrkii suojautumaan kaikin keinoin. Traumaa vastaan kehitetyt suojamekanismit, eli defenssit eivät tarjoa täyttä turvaa eikä traumaattisen kokemuksen täydellinen unohtaminen ole mahdollista.

Lähes kaikki ihmiset kokevat jonkinlaisen trauman elämänsä aikana. Sen voi aiheuttaa yksittäinen tapahtuma tai pitkäaikainen altistuminen esimerkiksi huonolle kohtelulle tai epäedullisille olosuhteille.

• Trauman vahingollisuus perustuu siihen, että se aiheuttaa ihmisessä neurobiologisia muutoksia ja jatkuvan hälytystilan.

Mikäli ihmisellä on riittävä palautumiskyky ja sosiaalinen tuki, hän voi selvitä hyvinkin järkyttävästä kokemuksesta traumatisoitumatta. Ellei hänellä niitä ole, tai hän ei edes ymmärrä traumatisoituneensa, tavallinen selviytymiskeino on torjua traumakokemus ja ”unohtaa” se.

Traumakokemukset nousevat pintaan  

Traumat seuraavat ihmistä jopa lapsuudesta vanhuuteen asti. Vaikka sanalliset muistot traumaattisista tapahtumista puuttuvat tai ne on tukahdutettu, ne saattavat silti aiheuttaa ahdistusta sanattoman, eli implisiittisen muistamisen kautta.

Tiedostetut, mutta liian vaikeiksi koetut ja sen vuoksi torjutut tunteet voivat jonain päivänä saada selityksen.

Herra N. osallistui muistisairautta käsitelleeseen koulutukseen. Siellä puhuttiin myös aistien säilömistä traumoista, ja hän ymmärsi yhtäkkiä, miksi hän ei ollut koskaan voinut sietää tervan hajua. ”Unohdettu” kokemus, johon tervan haju liittyi, palasi hänen mieleensä.

Herra N. oli pikkupoikana laitettu useana päivänä peräkkäin asialle. Hänen tehtävänään oli käydä rautatieasemalla katsomassa toiko sen päivän juna hänen rintamalla kaatuneen äitinsä kotiin. Arkkuja kuljettaneen vaunun pohja oli tervattu.  

Trauma ja siihen liittyvät tapahtumat voivat olla myös tietoisuuden ulottumattomissa, mutta elämyksinä läsnä ja aiheuttaa elämänmittaista fyysistä tai psyykkistä oireilua. Ne voivat vaikuttaa ihmisen vointiin, mielialaan, turvallisuudentunteeseen, arviointikykyyn ja valintoihin haitallisesti myös ilman, että hän missään elämänsä vaiheessa muistaa tai ymmärtää mistä on kysymys.   

Menneisyyden traumaattiset tapahtumat nousevat pintaan jonkin tuntemuksen, kuullun, nähdyn tai muun aistimuksen seurauksena ja saavat ihmisen varautumaan hätätilanteeseen.

Rouva N. nousi istumaan vuoteessa, horjahti ja tarrasi kiinni sängyn laitoihin. Hän alkoi hädissään huutaa apua. Hoitaja kiiruhti tukemaan rouvaa, jota selvästi huimasi ja kysyi mitä tapahtuu. Rouva N. rauhoittui vähitellen ja kertoi hoitajalle olleensa isän kanssa Laatokalla kalassa, kun myrsky yllätti heidät.  

Kun ihminen uskoo olevansa vaarassa, hänen aivonsa toimivat automaattisesti ja salamannopeasti. Ne lähettävät hermostolle käskyn siirtyä hälytystilaan ja sisäeritysrauhasille käskyn pumpata verenkiertoon adrenaliinia ja muita stressihormoneja. (Jaakkola 2021.)

• Hälytystila syntyy silmänräpäyksessä, mutta elimistön paluu normaalitilaan vie aikaa. “Pahasti pelästyneelle” vanhukselle onkin annettava aikaa toipua.

Traumakokemukset nousevat esiin myös eri elämänvaiheisiin liittyvien kehitystehtävien, kuten vanhuudessa tehtävän inventaarion myötä.

Saarelan ja Hiltusen (2013) mukaan traumamuistot voivat olla ”dementiaresistenttejä”, eli säilyttää voimansa myös muistisairauden edetessä. Niiden pintaan nousemiselta ei muistisairaskaan vanhus säästy. Sairaus päinvastoin aiheuttaa sen, että traumakokemukset murtautuvat esiin pidäkkeettömästi. 

Rouva K. löytyi peloissaan saunan lauteiden alta. Hän oli käärinyt tyynyn seinältä ottamaansa raanuun ja suojasi kääröä omalla vartalollaan. Rouva K. oli todella helpottunut, kun hoitaja tuli pelastamaan hänet ja hänen lapsensa.

Hyvin varhaisessa elämänvaiheessa tai esimerkiksi onnettomuuden yhteydessä syntyneet traumaattiset muistot tallentuvat ei-kielellisessä muodossa ja ne ilmenevät mielikuvissa irrallisina, hallitsemattomina ja välähdysmäisinä kauhun hetkinä, ääninä ja fyysisinä aistimuksina.

Herra M. kuuli TET-harjoitteluun tulleiden nuorten puhuvan keskenään venäjää. Hän hätääntyi ja pyrki ulos osaston ikkunasta.

Muistisairas vanhus elää uudelleen menneisyyden traumaattisia tapahtumia nykyhetkessä, eikä kykene tekemään eroa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. (Weinberg ja muut 2005.)

Toistamispakko

Saraneva (2008) toteaa Freudin kuvanneen pakonomaista palaamista menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin toistamispakko-käsitteellä. Sen mukaan ihminen pyrkii jälkikäteen saavuttamaan kontrollin tilanteessa, jossa se on aiemmin epäonnistunut.

Rouva W. istui alastomana sängyn laidalla ja tuijotti kauhuissaan ulos ikkunasta. Hoitaja meni aivan rouvan eteen, katsoi häntä silmiin yhtä kauhistuneen näköisenä ja kysyi: ”Mitä tapahtui?” Rouva vastasi: ”Täytyy mennä veteen.”

Hoitaja toisti: ”Mennä veteen?” ”Joo”, sanoi rouva, ”lapsi on vedessä.” ”Lapsi vedessä!” hoitaja parahti, jolloin rouvan kauhistunut ilme raukesi. Hän katsoi hoitajaa silmiin ja sanoi: ”Ei tartte enää, kiitos.”

Muistisairaan vanhuksen ajan tajun hämärtyminen ja ”emotionaalinen pidätyskyvyttömyys” avaavat portit näille ilmiöille. Ne valtaavat ajoittain vanhuksen mielen ja ilmenevät voimakkaina reaktioina.

Hoitaja syötti lounasta sanan tai pari puhumaan kykenevälle neiti T:lle. Yhtäkkiä vanhuksen kasvot vääristyivät ja hän alkoi itkeä. Hoitaja laski lusikan ja vakavoitui. Itkunsa seasta neiti T. sai sanottua: ”Ja sitten ne tulivat kertomaan.” Itkun laannuttua hoitaja syötti lounaan loppuun ja päästi neiti T:n jatkamaan lakkaamatonta vaellustaan osastolla.

Noin tunti tapahtuneen jälkeen hoitaja ja neiti T. kohtasivat käytävällä. Neiti T. osoitti hoitajaa sormella ja sanoi vieressään kulkevalle vanhukselle: ”Hän välittää!” 

Vaikka muut ihmiset eivät voi ymmärtää mistä on kysymys, traumojen aiheuttamille tunteille voidaan kuitenkin antaa korjaavia kokemuksia arvostavalla, arvostelemattomalla ja empaattisella kohtaamisella.

Traumojen käsittely

Punamäki (2008) pitäisi tärkeänä trauman kokeneen saamaa sosiaalista tukea ja tunteiden jakamista, mutta toteaa samalla, että osa traumamuistoista voi olla implisiittisiä, eli ei-sanallisia. Niitä ei voi muistaa, hallita tai pukea sanoiksi, ei siis myöskään käsitellä puhumalla.

Myös muistisairaan vanhuksen puhekyvyn heikkeneminen haittaa traumojen käsittelyä. Hän on kuitenkin viisas – kuten Feil toteaa – ja käsittelee menneisyyden tapahtumia elämällä ne uudelleen. Tähän läpielämiseen muistisairas vanhus tarvitsee usein symbolihenkilön apua, toisinaan siihen voi riittää jopa peilikuva.

Herra R. oli kasvanut syvästi uskonnollisessa perheessä ankaran isän tiukassa ohjauksessa. Aina nähdessään oman ikääntyneen peilikuvansa, herra R. raivostui ja hyökkäsi peilin kimppuun tai yritti heittää sitä ensimmäisellä käteensä osuvalla esineellä.   

Kun muistisairas vanhus uppoutuu menneisyyden mielikuviin, varmin tapa saada hänet hämmentymään, sulkeutumaan tai jopa hermostumaan on tarjoilla hänelle vain faktoja. Yritys vetää hänet takaisin nykypäivän realiteetteihin on turha ja vanhusta loukkaava.

• ”Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja nykyisyys menneeseen” (Rasinkankaan 2007 lainaama Stern).

Voimme siis luottaa siihen, että menneisyyden tapahtuman eläminen uudelleen nykyhetkessä, turvallisessa seurassa ja osaavasti vastaanotettuna voi auttaa muistisairasta vanhusta ja johtaa positiiviseen muutokseen. 

Huolenpito muistisairasta hoitavista henkilöistä

Muistisairasta vanhusta hoitava henkilö voi altistua myötätuntouupumukselle tai jopa sijaistraumatisoitua. Saarela ja Hiltunen (2013) varoittavatkin ylivirittyneestä myötäelämisestä. Se voi saada auttajan ahdistumaan myös itse.

Tenhunen (2015) kirjoittaa, että hoitaminen perustuu empatiaan. Se auttaa näkemään apua tarvitsevan tuen tarpeen ja herättää halun auttaa. Kokemuksen jakaessaan hoitava henkilö joutuu kuitenkin trauman vaikutuspiiriin ja peilaa kuulemaansa omiin kokemuksiinsa. ”Tämä on se kohta, missä tarina satuttaa”.

• Myötätunnon uuvuttavuus on aidon kohtaamisen luonnollinen osa, ei merkki auttamistyön osaamattomuudesta.

Tenhusen (2015) mukaan myötätuntouupumiselta voi myös suojautua. Keskeistä suojautumisessa on se, kuinka hyvin auttaja tuntee oman empatiataipumuksensa. Sen tunnistamiseen tarvitaan joskus ulkopuolista apua, jota omaisilla on mahdollisuus saada omaisryhmissä tai vanhuksensa omahoitajalta. Hoitohenkilökunnalle hyvänä apuna on työnohjaus.

Jos haluat saada tiedon uusista julkaisuista sähköpostiisi, liity postituslistalle täältä

Lisätietoa mm.

Feil, N. (1993). The Validation Breaktrough. Simple Thechniques for Communicating with People with ”Alzheimer’s-Type Dementia”. York, Pennsylvania USA: The Maple Press Company.

Jakkola, L. (2021). Ahdistus kokemuksena ja psykoterapiassa. Teoksessa L. Jaakkola, J-E Bärlund, C. Nylund-Kalli & S. Rossi. Tunnefokusoitu psykodynaaminen lyhytpsykoterapia (s. 66–76). Helsinki: Duodecim.

Porkka, S-T. (2021). Yhteyden luomisesta syvästi dementoituneeseen vanhukseen. Teoksessa K-M. Leskinen & N. Rita (toim.), YHTEYS. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä (s. 184–201). Espoo: Prometheus kustannus. 

Porkka, S-T. (2024). Muistisairaan osaava kohtaaminen. Salo: Yhtymä Porkka & Porkka. [E-kirja] Saatavissa osoitteessa https://prinsiippi.fi

Punamäki, R-L. (2008). Muistaa vai unohtaa? Siinä traumatutkimuksen kysymys. Teoksessa M. Lindeman, L. Hokkanen & R-L. Punamäki, Hermoverkot, mielenterveys ja psykoterapia (s. 93–104). Helsinki: Psykologien Kustannus.

Rasinkangas, A. (2007). Tämänhetkisyydet (present moments) Daniel Sternin näkökulmana psykoterapiaprosessissa. Psykoterapia, 26(3), 159–175.

Saarela, T. & Hiltunen, P. (2013). Vaikeasti traumatisoitunut vanhus. Lääkärilehti, 4/2013, 217–223.

Saraneva, K. (2008). Freudin traumateoria ja Nachträglichkeit-periaatteen merkitys psykoanalyysissa. Psykoterapia (2008), 27(3), 168–188.

Tenhunen, T. (2015). Myötätuntouupuminen kriisipuhelimen tukihenkilöiden uhkana. Teoksessa S-T. Porkka & T. Tenhunen (toim.). Vapaaehtoistyön työnohjauksen erityispiirteitä (127–140). Helsinki: Suomen Mielenterveysseura. 

Weinberg, H., Nuttman-Shwartz, O. & Gilmore, M. (2005). Trauma Groups: An Overview. Group Analysis, 38, 187–202.